28.1.2022
Olen Kaisa Tienvieri, kulttuurin ja hyvinvoinnin yhdistämisestä kiinnostunut kuoronjohtaja. Minua kiinnostaa taiteen, erityisesti musiikin, vaikutus hyvinvointiin. Kuorolaulu kuntouttaa monella eri tavalla. On mahtavaa, että saan toteuttaa tuota kuntoutusta Minun ääneni -hankkeessa! Minulla on ollut ilo olla työelämässäni erilaisten taidelähtöisten, kuntouttavien toimintatapojen kanssa tekemissä. Olen kuoronjohtamisen lisäksi tehnyt töitä tuottajana teatterissa, sirkuksessa, musiikin koulutuksessa ja harrastajateatterifestivaalilla. Hankepäällikön hommien lisäksi johdan myös kuoroja.
Olen itse vammautunut aikuisiällä, ja katselen maailmaa hiukan toisenlaisin lasein. Olen joutunut vaihtamaan alaa ja ammattia, mutta tässä projektissa juuri nyt koen kulkeneeni juuri sinne, missä minun pitääkin työskennellä!
Yhdessä laulamisen voima on valtava – semminkin kun pidän laulamisesta ja yhdessä olemisesta. Kuorosta tai lauluyhtyeestä voi tulla toinen koti, suuri perhe, jossa voi tuntea vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Kuorossa äänten yhteen sulautuminen on minusta aina ollut suorastaan maagista: miten pelkällä ihmisäänellä kudotaan yhteistä verkkoa, kuvaillaan tunteita ja maisemia, viedään itsensä ja kuulijansa syvälle aivan toisiin maailmoihin. Kuorossa ihmiset, jotka eivät ehkä omassa elämässään koskaan kohtaisi tai viettäisi aikaa yhdessä erilaisuutensa vuoksi, löytävät yhteisen sävelen tai soinnun. Kuoro opettaa hyväksymistä ja suvaitsevaisuutta. Kukaan ei voi olla kuoro yksin – yhden huippulaulajan ei yksin onnistu tuottaa kuoroteosta. Kuorossa laulaminen tekee yhteistyön välttämättömyyden näkyväksi.
Pääsin tekemään Tampereen yliopistossa kuoronjohtajan tehtäviä huikean kiinnostavassa monitieteellisessä Kuuluva ääni -hankkeessa. Hankkeessa selvitetään, helpottaako laulaminen Parkinsonin tautia sairastavien oireita. Parkinsonin tauti muuttaa ihmisen äänen hiljaiseksi ja monotoniseksi ja artikulaation epätarkaksi. Nämä muutokset heikentävät potilaan sosiaalista elämää ja elämänlaatua. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko yhdessä laulamisesta mahdollista kehittää puheterapian rinnalle tai tueksi uusi kuntoutusmuoto. Laulaessa käytetään samoja lihaksia kuin puhuessa, mutta tehokkaammin ja monipuolisemmin. Lisäksi laulamisessa hyödynnetään laulun herättämää tunnelatausta ja energiaa, jotka sellaisenaan voivat vahvistaa potilaiden puhe-elinten toimintaa. Hankkeessa halutaan syventää käsitystä siitä, miten kulttuuri luo hyvinvointia ja elämänlaatua. Hankkeen tulokset ovat lupaavia. On ollut suuri ilo ja kunnia olla aloittamassa laulullista kuntoutusta Parkinson-potilaille.
Työskennellessäni Sorin Sirkuksessa pääsin seuraamaan sosiaalista sirkusta. Sosiaalisen sirkuksen vaikuttavuus veti miltei sanattomaksi: sirkuksessa on taiteen ja yhdessä tekemisen kautta mahdollista saada uudenlaisia onnistumisen kokemuksia. Osallistujilla saattoi olla vahvoja epäonnistumisen kokemuksia kouluelämästä tai vaikkapa liikuntatunneilta. Sirkuksessa löytyy jokaiselle sopiva laji. Sirkuksen kannustava ote silloin, kun temppu epäonnistuu, on jotain muuta kuin pieleen menneen kokeen tai maastojuoksun jälkeen: yleisö antaa rytmikkäät aplodit ja kannustaa yrittämään uudestaan! Kuntouttava vaikutus on moninainen: sirkuksessa voi nähdä luokkatoverin toisin. Luokan rämäpää, jolla on hankala keskittyä, uskaltautuu ensimmäisenä puujaloille, kävelee niillä keskittyneesti ja auttaa muitakin onnistumaan omissa yrityksissä tasapainoilla korkealla.
Sain pitää Koillisen alueella yhteisösekakuoroa, Koillisen kuoroa, viitisen vuotta. Tuossa matalan kynnyksen kuorossa lauloi sekaisin hyvin erilaisia laulajia – ikähaarukka oli 14–82, osalla kuorokokemusta oli kymmeniä vuosia, toisille kuoro oli ensimmäinen kokemus äänissä laulamisesta. Oli huikeaa seurata, miten ihmiset, jotka olivat kokeneet itsensä jopa laulutaidottomiksi, kehittyivät laulajina ja lopulta lauloivat neliäänisesti ja itseään upeasti ilmaisten. Kuoron sosiaalisesti kuntouttava voima voi olla suuri. Toisaalta laulu voi tukea myös fyysistä kuntoa ja mielenterveyttä.
Tässä työssä olen palannut usein myös isäni työpaikan vahvaan toimintakulttuuriin, yhteisöllisyyteen. Isäni toimi puutarhurina Helsingin kaupungin sosiaaliviraston alaisessa kuntoutusyksikössä. Olen päässyt seuraamaan työntekijän lapsena ja myös hetken itsekin työntekijänä päihdekuntoutuksen toimintaa. Tervalammen kartanon yhteisöllinen toiminta 1990- ja 2000-lukujen taitteessa teki minuun suuren vaikutuksen: päihdekuntoutujat, joiden asema yhteiskunnassa tuolloin, 1990-luvulla, oli olla syrjässä, otettiin mukaan kuntoutuspaikan päivittäiseen päätöksentekoon. He saivat äänensä kuuluville ja toisaalta myös joutuivat ottamaan vastuuta omasta kuntoutumisen polustaan.
Fyysisen tai kognitiivisen kunnon heikentyessä on vaikeampi saada äänensä kuuluviin tai tulla nähdyksi kokonaisena. Koen tästä syystä erityisen tärkeäksi hankkeemme tavoitteen saada muistisairaiden ääni kuuluville ja tehdä heidät näkyviksi yhteiskunnassamme.
